keskiviikko 26. tammikuuta 2011

OMA MAA MANSIKKA





Olen ollut reilun kolme viikkoa syömättä mitään makeaa: karkkia, suklaata, jäätelöä, pullaa, kakkua, keksejä, sipsejä... Koville on ottanut, nyt on pari päivää ollut vähän helpompaa. Miten voikin ruoka ottaa tuollaisen niskalenkin omasta mielestä?

Saman kolmisen viikkoa olen myös tehnyt ainoastaan keittoruokia: tofu-nuudelikeittoa, katkarapukeittoa, couscous-keittoa, hernekeittoa, lohikeittoa, peruna-sipulikeittoa, soijanakkikeittoa, pinaattikeittoa, kreikkalaista papukeittoa... Vielä parisen viikkoa olisi tarkoitus jatkaa.

Keittiön hyllyllä odottaa kaksi venäläistä suklaakonvehtia kauniissa käärepapereissa makealakon loppumista. Niissä on niin hienot kiiltävät turkoosin ja karmiinin sävyt, etten taida raaskia niitä syödä ollenkaan!

Työhuoneella olen innostunut kokeilemaan kaikennäköisiä ja -värisiä kimalleliimoja kiiltokuvamaalauksiini. Hauskaa!

KEVÄTTÄ TAIVAALLA




Eilen ajaessamme kotiin auringon laskiessa taivaan sävyt olivat niin raikkaita ja keväisiä, toivekkaita. Nenässä jo melkein haistoi mullan ja maan hajun, ja hiipivästi ajatukset alkavat suuntautua kukkasipuleihin ja perennoihin.

lauantai 22. tammikuuta 2011

KYLMÄÄ PUNAISTA






Tulppaaneja keittiössä.

KAUNIS HULDA




Kaunis Hulda-neitimme istumassa vakiopaikallaan keittiön pöydän reunalla ja havainnoimassa pihan tapahtumia.

MATKALLA MENNEN TULLEN







Kuvia tutulta Vesilahdentieltä. Aamulla ja iltahämärissä.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

LUMISELLA RATSASTUSRETKELLÄ




Eilen olin pitkän tauon jälkeen neljän tunnin maastoratsastusretkellä Luomajärven Hevoskievarissa Ikaalisissa.

Ratsunani oli suomenhevosruuna Leimu, joka oli uusi tulokas tallissa, ja ikää taisi muistaakseni olla jo 13-vuotta. Leimu oli oikein kiva heppa, hiukan kaipaili tallille jäänyttä kaveriaan hirnumalla. Leimu oli välillä valppaana epäilyttävistä asoista, ja pellon laidalla traktorin munat olivat vaarallisen näköisiä.

Kahlasimme hevosilla kauniin tykkymetsän poluilla. Upottavassa hangessa ravaaminen ja laukkaaminen on raskasta hevosille ja vähän ajan päästä ne höyrysivätkin kunnolla. Laavulla oli puolivälin etappi, jossa söimme eväät ja lämmikkeeksi joimme kuumaa teetä ja kahvia. Hevoset saivat tukun heinää.

Leimun kavioihin paakkuuntui niin paljon lunta, että sen oli välillä vaikea pysyä tasapainossa. Kerran se sitten ravista notkahti ensin polvilleen ja siitä pää edellä maahan. Minä tietysti perässä. Onneksi oli pehmeä, upottava hanki mihin kierähtää. Se olikin ensimmäinen selästä putoamiseni moniin vuosiin, jo oli aikakin. Joka retkellä yksi putoaa selästä, nyt se olin minä! Kipusin takaisin selkään ja jatkoimme matkaa ilman vaurioita.

***

Tänään on viimeinen lomapäivä kuuden viikon joulutauosta. Huomenna jatkuvat omat opettajaopinnot Tampereella ja opetustyö. Kevättä kohti, onneksi, menemme. Kevätkausi menee aina nopeasti, hujauksessa vain.

Olen päässyt jo kiinni maalaukseen, ja olen jatkanut pelkillä akryyliväreillä kiiltokuva-sarjaani. Laitan kuvia myöhemmin mitä olen saanut aikaiseksi.

Tammikuun olen luvannut olla syömättä makeaa: karkkia, suklaata, pullaa, jäätelöä, sipsejä, keksejä... Pähkinät, kuivatut hedelmät ja hunajan sallin itselleni. Vielä on mennyt ihan hyvin, katsotaan kuinka kauan pysyn kurissa.

Päätin myös joulumässäilyn jälkeen reilun kuukauden syödä pääasiassa keittoja. Tein juuri muuten todella hyvää tofu-nuudelikeittoa. Kuullotin kattilassa sipulia, valkosipulia, porkkanaa ja varsiselleriä. Lisäsin mukaan purkkiherkkusieniä, vettä ja kasvisliemikuutioita. Hetken kiehumisen jälkeen lisäsin mausteeksi currya, paprikajauhetta ja chilipippuria. Sitten nuudelit ja lopuksi valmista yrttimarinoitua tofua paloiteltuna. Hyvää oli!

LOIKKA!



Hessu Hopon rakkain leikki on kepin heittäminen. Kävelylenkiltä löytyvät heitettävät ovat välillä pieniä risuja tai ylisuuria karahkoja tai oksia.

Keppi haetaan ja etsitään syvimmästäkin hangesta, vaikka välillä saa melkein uida lumisella pellolla. Hyvää treeniä!

torstai 6. tammikuuta 2011

MUISTIKUVIA HELSINGISTÄ

















Tein yön yli-retken Helsinkiin pitkästä pitkästä aikaa. Juhlistin ystäväni näyttelyn avajaisia ja sain myös mahdollisuuden käydä katsomassa muuta taidetarjontaa. Harmi että suurin osa gallerioista oli vielä joulutauolla.

Kävin Taidemuseo Tennispalatsissa katsomassa monien kehumaa Peekaboo-näyttelyä. Tarjolla oli Etelä-Afrikan nykytaidetta. Näyttely oli erittäin kiinnostava, joskin minulle jäi ahdistunut ja mietteliäs olo taiteilijoiden kuvauksista vankiloista, syrjäytyneistä, seksuaalisen vähemmistön kohtelusta, rotusorrosta, väkivallasta jne. Mutta niinhän se on, taide koskettaa!

Tätä taustaa vasten reagoin voimakkaasti Daniel Naudén valokuviin afrikkalaisista villikoirista, africanis -koirista. Kuvia teoksista löytyy Gallery Stevensonin sivuilta. Isohkoissa valokuvissa yksittäiset villikoirat ikäänkuin näyttäytyvät katsojalle ylväinä, villeinä, arvaamattomina, kauniina ja sulavalinjaisina. En saa muotokuvaa ja maisemaa yhdistäviä kuvia mielestäni.

Taidehallissa kävin katsomassa Carnegie Art Award -taiteilijoita. Heistä jäi hiukan laimeampi ja kylmempi mielikuva kuin Tennispalatsin väkevästä näyttelystä. Toki joukkoon mahtui monia minua kiinnostaneita teoksia.

Elämäni ensimmäistä kertaa kävin Helsingin luonnontieteellisessä museossa, ja innostuin valtavasti. Täytetyt eläimet eivät ehkä noin yleensä ole suurimpia suosikkejani, mutta se tiedon, monimuotoisuuden, luonnon kauneuden ja ihmeiden määrä museossa sai minut eläytymään ja toivomaan että tämä kaikki säilyisi tuleville ja tuleville sukupolville.


maanantai 3. tammikuuta 2011

VUODEN ENSIMMÄINEN KÄVELYRETKI




Tässä otoksia Hessusta kävelyretkeltämme. Metsästä tai ojasta löytyy aina oksa tai keppi mukaan raahattavaksi. Ja kaikki lumeen painautuneet jäljet on haisteltava, ihan varmuuden vuoksi.

HEI HEI!!!




Hei hei vuosi 2010, tervetuloa vuosi 2011!!!

Tervetuloa kaikille ilo, onni, nöyryys, voima, rakkaus, kiitollisuus, ystävyys, inspiraatio, lepo, huolettomuus, nauru, terveys ja rauha!

PIMEYSKÄVELY




Täällä maalla on koiran kanssa käytävä päivisin kävelyllä, jos haluaa nähdäkin jotain. Ihan vieressä ei ole valaistuja teitä. Harvemmin illemmalla lähdenkään kävelylle, se kun voi olla hiukan vaarallistakin pimeillä autoteillä, vaikka kuinka olisi heijastimia tai lamppuja.

Ja tunnustan, että aukeilla helposti kävelen yksinäni pimeällä, mutta metsään en oikein uskalla ilman ihmisseuraa mennä. Tiedän, se on hölmöä ja naurettavaa, mutta niin se vain on.

Pimeys ja hämärä on jollain tavalla kiehtovaakin, se pehmentää muodot, sulattaa ääriviivat, saa kaiken näyttämään joltain muulta, uudelta ja salaperäiseltä.

Ja miten oman kodin valo näyttääkin kaukaa niin kutsuvalta ja ystävälliseltä!